Ei pöllömpää

Jostain syystä, tämä blogin aloittaminen tuntuu niin työläältä. Kuvia on paljon ja teksti-ideoita pyörii päässä päivittäin, mutta jotenkin se punainen lanka tuntuu puuttuvan, tai sitten aika.

Haaveilen siitä, että kirjoittelisin arjen pienistä iloista, niistä murusista, joista ihmisen onni koostuu. Aina elämä, varsinkaan ruuhkavuosien arki ei ole iloa, naurua, saati sitten juhlaa. Usein se on kiirettä, hermoilua ja huutoa. Vai onko?

Itse sorrun usein huutamaan kiireessä lapsille. "Nalkuttamaan" miehelle sotkuisesta kodista. Imurin letku lojuu olohuoneen lattialla ja pyykit ovat vielä pesukoneessa. Sitä on meidän arki. Koti ei ole tip-top. Keittiössä on välillä astiakaaos. Eteisessä lojuu palloja, kenkiä ja treenikasseja.

Mutta hei, mitä sitten. Lapsilla riittää puhtaita vaatteita (joskus tosin eri pari sukkia), mies saa puhtaan kalsarit jalkaansa päivittäin, sängyissäkin on lakanat ja sängyt on pedattu melkein päivittäin.

Kaiken kiireen keskellä, keskimmäinen toi koulusta mukanaan tekemänsä pöllön.

Pysähdyin. Tuumasin. Halasin poikaa.

Ei pöllömpää ajattelin.

Meidän arki. Sotkuineen kaikkineen.